Niin kauniina ja kiehtovan eksoottisena kuin haaremi näyttäytyykin, niin ei pidä unohtaa haareminaisten olleen orjattaria, seksiorjattaria. Naisia sulttaanin haaremiin, Seraljin Topkapiin, tuotiin eri puolilta Aasiaa ja Afrikkaa sekä myös Euroopasta. Osa haareminaisista syntyikin ja varttui aikuisuuteen haaremissa. Sulttaanin haaremin naisten keski-ikä oli seitsemäntoista vuotta.
Sulttaanin haaremia ei kansoitettu millä hyvänsä naisilla, vaan kaikki tulijat olivat monin erilaisin perustein tarkoin valikoituja. Himotuimpia olivat nuoret ja kauniit tytöt, joita sulttaanin eri puolilla hallitsevat kuvernöörit, passat, lähettelivät hallitsijalleen lahjaksi. Tytöt revittiin kylmästi juuriltaan haaremiorjuuteen pahimmillaan lapsina eikä kukaan ollut muslimi. Heidät käännytettiin kuitenkin haaremissa islamiin. Sulttaanit tunsivat erityistä heikkoutta Kaukasuksen seutujen sinisilmäisiin vaaleaveriköihin. Tyttöjä joko ryöstettiin haaremin seksileluiksi tai köyhät vanhemmat myivät tyttärensä haaremiin. Mikäli tyttö tai nuori nainen oli täyttänyt perusvaatimukset kelvataakseen toimitettavaksi sulttaanin haaremiin, eli hän oli mitä kaunein, suloisin ja ihastuttavin, eunukit tutkivat tytöt vielä perusteellisemmin. Heissä ei saanut olla mitään ruumiillista vikaa tai puutetta ja heidät tutkittiin suuta myöten tarkemmin kuin ostettavat hevoset – käsinkin kopeloimalla ja tunnustelemalla. Jos tyttö läpäisi juuri tähän tehtävään koulutetun eunukin tarkastuksen, hänestä lähetettiin vielä hyväksymistä vaativa ennakkoilmoitus pääeunukille, joka esitteli tytön valide sultanille hyväksyttäväksi – siinä tapauksessa että sulttaanin äiti oli elossa.
Vanhempia rohkaistiin myymään tyttäriään, maalailemalla kaunokertomuksia siitä, miten makea, helppo ja ylellinen elämä tyttöjä odotti sulttaanin jalkavaimona. Vanhempiensa myymien tyttöjen hinnoista kertoo vanha tulliasiakirja vuodelta 1790.
”Tserkessityttö, noin kahdeksanvuotias; abessinialainen neitsyt, kymmenen vuoden vaiheilla; viisivuotias tserkessiläisneitsyt; tserkessinainen, viiden- tai kuudentoista ikäinen; noin kaksitoistavuotias gruusialaistyttö; keskikokoinen, seitsemäntoistavuotias neekeriorja. Maksavat noin 1 000 – 2 000 kurusia.” (Hevosen sai samaan aikaan noin 5 000 kurusilla.)
.
***
.
”–Haaremin vapaus antoi naisen tehdä ruumiillaan mitä tahtoi, rikkoa kaikin mahdollisin keinoin hyviä tapoja, sillä haaremissa ei ollut hyviä tapoja. Hyvät tavat edellyttivät ”yhteiskuntaa”, todellisia miesten ja naisten välisiä suhteita, eikä niitä ollut, ikbal ajatteli. Oli vain ikuisesti läsnä oleva vihollinen, ikävä. Kaikkea kokeiltiin sen huojentamiseksi. Jokainen päivä oli jatkuvaa taistelua tuota itsepäistä hirviötä vastaan; odotusta, odotusta, odotusta. Tyynyillä ja matoilla astuen, orjien ympäröiminä, haaremin asukkaat kirjailivat lukemattomia nenäliinoja, soittivat loputtomiin erilaisia soittimia, sormeilivat teshipejään, itämaisia rukousnauhojaan, tuhanteen kertaan, laskivat niin pitkälle kuin pystyivät tai lausuivat Allahin yhdeksääkymmentä yhdeksää nimeä. He tuijottivat tuntikausia ulos ristikkoikkunoista, itkivät, polttivat ketjussa vaaleita savukkeita joita ostettiin varta vasten haaremille. Kun he kyllästyivät polttamaan, he tilasivat syyrialaista kahvia tai egyptiläisiä appelsiineja, pakottivat sorbetin kestämään puoli tuntia, harjasivat hampaitaan ja kiillottivat niitä hohkakivellä, pureksivat mastiksinpalaa saadakseen savun maun suustaan, kokeilivat uutta kampausta, laskivat jalokiviään, kaivelivat nenäänsä, nyppivät karvoja ruumiistaan, joivat sitruunanjuomaa päästäkseen eroon mastiksinmausta, jolla he juuri olivat piettäneet savukkeenmakua, jolla he olivat peittäneet kahvinmakua.
Nakş-i-dil sulki silmänsä ja kuunteli kaikkialla kaikuvaa kimeätä naurua. Naiset pukeutuivat ja riisuuntuivat ja pukeutuivat taas uudelleen, joskus joka ainoaan vaatekappaleeseen, jonka arkustaan löysivät. He liimasivat tähden tai puolikuun muotoisia syntymämerkkejä keskelle otsaa, pidennetyn silmän kulmaan, suupieleen tai poskipäälle. He asettelivat tusinoittain peilejä ja käsipeilejä kaikin mahdollisin eri tavoin nähdäkseen itsensä paremmin. He etsivät kavaltavia karvoja ruumiistaan. He maalasivat kynsiään, hennasivat kämmeniään hikoilua vastaan; mutta vihollinen, ikävä tavoitti heidät aina, ja joka päivä he hävisivät kilpailun aikaa vastaan. He määräsivät viistoistavuotiaita orjia tanssimaat kunnes nämä lysähtivät kasaan uupumuksesta, määräsivät jonkun toisen orjan toistamaan tarinan viidenteenkymmenenteen kertaan tai vaativat sokeata soittajaa soittamaan laulusävelmää kunnes tämän sormet olivat verillä. Mutta ikävä oli aina läsnä. He kävelivät puutarhassa, keinuivat, kiipeilivät puihin, palasivat lausumaan iltarukouksensa, lojuivat divaanilla pelaamassa korttia illallista odotellessaan; ja sitten alkoi taas savukkeiden, kahvin, sitruunajuoman, sorbettien ja oopiumin pirullinen kehä. Kaksi naispuolista painijaa järjestää näytöksen joka päättyi potkuun ja ilottomaan naurunpyrähdykseen, mutta ikävän hirviö kyyhötti nurkassa, heijastui jokaisesta peilistä, joka polulla, joka ikkunasta, kaikista kasvoista…
Haaremin naiset väsyivät helposti samaan asentoon. He laskeutuivat pitkälleen sohvalle, kääntyilivät, vääntelivät ruumistaan ja asettelivat kaapunsa pitkiä liepeitä tuhansin tavoin. Nakş-i-dil katseli miten kolmas kadine (sulttaanin vihitty vaimo) Benigar istuutui, tarttui sitten jalkoihinsa, työnsi tyynyn polviensa alle, veti polvet rintaa vasten, käpertyi kerälle kuin valtava kissa, ja kierähti sitten divaanilta lattialle olevalle mattokasalle kuin lapsi. Naisilla oli tapana omaksua asentoja joissa he voivat ottaa toisensa syliin, kuin jonkin pehmeän ja pyöreän. Kaikkein ankarin asento oli istuminen suorana ja jalat ristissä, minkä he oppivat lapsuudessaan niin että useimmat olivat hieman vääräsäärisiä. Sillä tavoin he polttelivat, pelasivat korttia tai backgammonia, keskustelivat, soittivat instrumenttejaan ja lauloivat. Kesti vuosia oppi istumaan yhdellä liikkeellä ja jäädä istumaan käsillään auttamatta, istua liikkumattomana kuin patsas tuntikausia ja nousta taas yhdellä liikkeellä, kuin jousen lennättämänä. Haaremin naisten viehkeys oli heidän taidoissaan esitellä kauniita muotojaan, nukkuvien kaunotarten raukeissa liikkeissä, pää takakenossa, hiukset hajallaan, käsivarret riippuen, taidossa jolla he hankkivat kultaa ja jalokiviä.
Joskus koettiin ihan todellinen tapaus; retki Aasian suolattomien vesin rannoille, keväinen muutto kesähaaremiin, ranskalainen akrobaattiryhmä, egyptiläinen tanssiteatteri. Jalokivikauppias saattoi tulla tuomaan Golcondan kameleita, Hormuzin safiireja, Tiibetin rubiineja, opaalikaulanauhoja, kukkien tai meritähtien muotoisia smaragdeja, Ophirin helmiä, agaatteja, granaatteja ja lasuurikiviä. Serbian mustalainen viipyi viikkokausia ennustamassa kaikille kämmenen viivoista. Tabib Lorenzo kävi ennustamassa synnyttäisikö ikbal (suosikki jonka kanssa sulttaani makaa) pojan vai tyttären mittaamalla tämän pulssin.”
Lainattu pätkä Turkin sulttaanin haaremin naisten ajantappomenetelmistä on suoraan Barbara Chase-Riboudin romaanista Haaremin valtiatar (englanninkielinen alkuteos on nimeltään Valide), joka on historiallinen tositarina. Algerialaiset merirosvot kaappasivat luostarikouluun mustine palvelijattarineen olleen kreolityttö Aimée du Buc de Riveryn, keisarinna Josefinen serkun. Tyttö annettiin lahjaksi Turkin sulttaanille Abdulhamidille. Nakş-i-diliksi nimetty tyttö herätti ensin sulttaanin huomion, sitten hän yleni suosikiksi eli ikbaliksi ja lopulta Abdulhamid avioitui hänen kanssaan. Aimée/ Nakş-i-dil synnytti sulttaanipuolisolleen Mahmud-nimisen pojan, joka onnistui nousemaan valtaistuimelle Mahmud II:sena.